Monday, 21 October 2013

Iltapäivälehtien lukeminen tappaa

Kun olin Inexillä aikanaan töissä, minulla ja kavereillani oli halpoja huveja: luimme metrolehden tekstaripalstaa. Laskimme monesti, että kuinka monta positiivista kommenttia siellä oli. Luku oli yleensä 5-10% koko tekstarien määrästä. Se tarkoittaa sitä, että 90-95% oli negatiivisia: valittamista ja haukkumista.
Suomi24 ja Kaksplus foorumeista puhutaan jo toisenarvoisina, koska niissä on niin paljon "perusnegatiivisuutta". Myös iltalehteä ja iltasanomia pidetään "paskalehtinä", koska ne tuottavat päämääräisesti negatiivisia uutisia.


Tähän liittyen: Suomessa on ihmisiä jotka pukevat päälleen tällaisia paitoja:





Ja ihmisiä jotka kirjoittavat tällaisia blogeja: titivituntyy

Ja ihmisiä jotka kirjoittavat kokonaisia kirjasarjoja nimeltään:


Suomesta tehdään myös hauskuutusvideoita.


Mielestäni titivituntyy on aivan hulvaton! Samoin osa EVK:sta ja kiroiluvideo. Mutta samalla se, ja nämä monet muut tätä yhtä negatiivista ajattelua ajavat tuotokset ruokkivat yhteiskunnallista negatiivisuutta.

Kun viime kesänä menin ystävieni kanssa Suomessa terassille ja nopeasti ystävät kysyivätkin: 

"Miksi olet noin iloinen?" 

Hämmennyin…mikä ihmeen kysymys tuo on?

Suomessa harmistuksista on helppo aloittaa keskustelu, koska vierustoveria varmasti myös harmittaa sama asia.

Australialainen ystäväni kertoi saaneensa paheksuvia katseita Helsingin metrossa, koska oli hymyillyt vastapuolella istuville.

Suomessa siis olet cool, jos sinua vituttaa. Se on joissakin piireissä ihannekuva. Parempi vituttaa, kuin olla iloinen.

Tottakai Australialaisiakin harmittaa. Myös Australialaisia harmittaa maahanmuutto-ongelmat. Mutta harmitus ja vitutus ei ole kansanperinne. Eikä täällä käytetä vitutuspaitoja, tai kirjoiteta vitutusblogeja.


-------------------------------------


Moni poliitikko ja päättäjä on ottanut kantaa Suomen negatiivisuuteen:
Esko Ahon mielestä "Suomessa on vallalla ennen kokemattoman huono ilmapiiri" ja että tämä on erityisesti median syytä. Aho ehdottaakin: "Mediankin pitäisi seurata niitä positiivisia juttuja ja luoda esimerkkejä siitä, kuinka asiat tehdään hyvin ja kuinka onnistutaan"

Esko Aho oli tuolloin vastuussa Nokian yhteiskuntasuhteista. Hänen ajatuksensa kumpuaa varmasti Nokiasta. Kun Nokia äskettäin myytiin, media etsi syyllisiä ja ruokki kansan negatiivisuutta. Vain harva kirjoitus keskittyi kaupan positiivisiin puoliin.

Jyrki Katainen harmitteli samaa asiaa. Hänen mukaansa negatiivisuus uhkaa lamaannuttaa jo tekemisen: "Päämäärien sijaan nyt puhutaan liikaa prosesseista, kyseenalaistamisesta on tullut itseisarvo ja muista etsitään liiaksi virheitä"

Iltapäivälehdet myyvät katastrofeja eteenpäin, julkaisevat ketutustekstareita ja suorastaan promoavat negatiivisuutta. Vai mitä siis oletetaan saavutettavan julkaisemalla esimerkiksi jokavuotinen "mitä naapurisi tienaa"-palkkavertailu. Eihän se luo kuin vihaa?


-------------------------------------


Paavo Väyrynen kysyi aikoinaan, että voiko vitutukseen kuolla.
Näköjään kyllä voi! Lääkäriseura Duodecim teki tästä tutkimuksen ja haastatteli 130 000 suomalaista.
Tutkimuksen tulokset osoitti seuraavaa: "Positiivisesti tulevaisuuteen suhtautuvat ihmiset elivät jopa 15.7 vuotta kauemmin kuin ne, joilla oli kielteinen asenne, eli suomeksi sanottuna heitä vitutti vuosikymmeniä."

Kansainvälisten tutkimusten mukaan australialaiset elävät himpun verran suomalaisia pidempään. Odotetun elämänajan tilastoja tihrustamalla huomaa, että Suomi ei ole lähellä kärkeä Australian ollessa nykyään jo kolmas. 

Mietin, että voisiko osan tästä erosta selittää Suomen negatiivisuudella? 

Meillä on Suomessa hienoja, positiivisia kansanpiirteitä kuten mm. suomalainen sisu, eukonkannot, saappaanheitot, saunominen, kesämökkeily ja maailman paras kesä. 
Nämä eivät silti näytä riittävän kokovuotiseen iloisuuteen. Niistä ei riitä uutisoitavaa?
Kun asioista luodaan uutisia, niin sen tuottaa ensimmäisenä media ja se myös silloin päättää sen, miten asiaan suhtaudutaan:
-Venäläisten mökkiostokset on hanurista
-Ensin Suomi "menetti" Nokian, sitten Supercellin
-Katso ketkä ovat kuntasi rikkaimmat (ja siten automaattisesti myös huonoimmat ihmiset?)

Ottaen huomioon Duodecimin tutkimuksen elinajasta, voisiko sanoa että suomalaisten iltapäivälehtien lukeminen tappaa?

Toisaalta media luo sitä, mitä kansa haluaa lukea....vai palaammeko siis tilanteeseen kana vai muna? Lukeeko kansa sitä mitä haluaa, vai lukeeko se sitä mitä se sille annetaan.

Negatiivisuuden vastakohtaan - onnellisuuteen, on ratkaisu: oppiminen. Onnellisuustutkija Sonja Lyubomirskyn laajan kirjallisuuskatsauksen mukaan onnellisuudesta noin puolet määräytyy geneettisesti, noin 10% liittyy ulkoisiin olosuhteisiin ja peräti 40% voi olla opittavissa.

Australialainen Tommy Franklin päätti lopettaa negatiivisuuden ja keskittyä täysillä positiivisuuteen! Se siis opittiin?

video



Monday, 7 October 2013

Maailman tiukin ja pidetyin viranomainen

Minulla tulee usein ikävä Suomea. Lievitän ikävää katsomalla Poliisit-sarjaa. Kuopion ja Vantaan poliisit ovat aivan huikeita ja hoitavat asiansa hauskasti, mutta kuitenkin kunnialla.
Suomen poliisi on Australian poliisiin verrattuna oikein lupsakka ja leppoisa. Australialaisen poliisin, tulliviranomaisen tai muun autoritäärisen viranomaisen kanssa on turha keskustella mistään rikkeestä, kun rikos on jo tapahtunut. Sakko kouraan ja kohti uusia kömmähdyksiä. Pahimmassa tapauksessa sitten linnaan.

Sain ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan Australian sakon 2 vuotta sitten, koska autoveroni oli kaksi päivää myöhässä. Pahoittelin, etten tiennyt, koska paikallisella AKE:lla sanottiin, että sen voi maksaa kaksi viikkoa eräpäivästä. Tosiasiassa laki oli hieman erilainen, eli sai maksaa, mutta autolla ei silloin saa enää ajaa. Poliisi näki että olen ulkomailta ja väliaikaisella viisumilla, ja olihan minulla myös hyvä selitys. Ei mitään muttia ja $340 sakkoa. Tämän nimi on nollatoleranssi. Kyllä muuten tuntui kun sen opintorahoista maksoi.

Suomessa Poliisi ja laki on suhteellisen lupsakka. Näin nyt ulkopuolelta katsoessa, joskus jopa liian lupsakka. Australialaiset ystäväni eivät ole uskoa, kun kerron että Suomessa voi saada puolitettua tuomion tai lievennettyä ehdonalaiseksi vaikkapa raiskauksesta tai murhasta - jos on ekaa kertaa liikenteessä. On toki hyvä kysyä, että millä ihmeen perusteella tällainenkin on olemassa?

Vertaillanpa:
1. Suomalainen backpacker raiskattiin viime vuonna Australiassa. 17-vuotiaat tekijät saivat 15 vuoden tuomion, josta voi päästä ehdonalaiseen vasta aikaisintaan 9 vuoden päästä.
2. Suomalainen nainen raiskattiin metsässä viime kesäkuussa. 28-vuotias mies sai 2 vuotta vankeutta.

Suomeen voi tulla Virosta ja Ruotsista laivalla peruspahveja näyttämällä ja kantaa vaikka 20kg huumeita mukana repussa. Olen tullut Suomen rajojen yli sata kertaa - minut on pysäytetty kerran.
Kuten Australian rajalla-ohjelmasta näkee, täällä on hieman erilainen meininki. Olen lentänyt Australiaan nyt 7 kertaa ja laukkuni on avattu joka ikinen kerta - vaikka maahantulolappuni on ollut moitteeton. Laukut on haistellut myös joka kerta huumekoira.

Sama koskee liikennettä. Ympäri Suomea voi ajaa surutta 10-20km/h yli rajoitusten ja rekat painavatkin  läpi Suomen mittarin hakatessa rajoittimeen.
Ajoin Suomessa koko nuoren ajourani ylinopeutta ilman sakkoja. Australiassa yllätyin kun kaikki pysyivät rajoituksissa ja sainkin pian tietää, että jopa 5km ylityksestä annetaan monen sadan dollarin sakot. Sakon saa myös välittömästi turvavöittä ajamisesta, puhelin korvalla ajamisesta, ilman käsiä ajamisesta ja monesta muusta. Nollatoleranssi toimii.

Aussiasumisen alkuaikoina pidinkin Australian poliisia täytenä "mulkkuna", juuri tämän "nipottamismeiningin" takia. Eihän täällä edes voinut kusta puskaan ilman sakkoa!
Nyt olen tottunut virkavaltaan, ja muutenkin toimintatapoihin. Ei tule enää "kokeiltua" että missä sakon raja menee, vaan toimin sen asettamissa rajoissa. Eivät nuo poliisit ole minua myöskään "häirinneet".



Olin viikko sitten (töissä) kuvaamassa yliopiston järjestämää markkinointikonferenssia. Yksi esiintyjistä oli Queenslandin poliisin sosiaalisen median vastaava henkilö. Qld poliisi käyttää facebookia ja twitteriä enimmäkseen ilmoittaakseen ihmisille kolareista, kadonneista ihmisistä ja muista tavanomaisista asioista.

Tylsien, mutta informatiivisten tweettien lomassa, poliisi pitää myös hieman hauskaa.




Joka perjantai qld poliisi julkaisee hassuttelukuvan uskomattomista tilanteista, joita poliisi kohtaa päivittäin.



He uskovat myös täydelliseen "transparencyyn" ja julkaisevat myös tietoa niistä caseista joissa poliisi on mokannut itse, esim kun poliisi hakkasi miehen selliinsä. En löytänyt tweettiä, mutta löysin videon, jonka Australian armeija julkaisi, kun selvisi että naisia oli alistettu ja nöyryytetty armeijassa. Video vetää hiljaiseksi.

Tiukkapipoisella Queenslandin poliisilla on facebookissa yli 410 000 fania vain 4.5 miljoonan ihmisen osavaltiossa. Se on maailman suosituin englanninkielinen poliisilaitos. New Yorkin poliisilla on 200 000 fania 8.5 miljoonan ihmisen kaupungissa.
Qld poliisin fanikanta kasvaa jokavuotisissa tulvissa, jolloin ihmiset menettävät kontaktin ulkomaailmaan ja ainoa tapa seurata tapahtumia on sosiaalinen mediassa. Uutiset maalaavat kauhukuvia paikkakuntien tulvatilanteista, mutta poliisin twitter korjaa vääristyneet tiedot nopeasti. Nykyään uutiset referoivat poliisin twitterfiidiä suoraan.


Suomen poliisi tai laki ei ole mielestäni huono, mutta se voi oppia asioita täältä nollatoleranssien maasta.

Wednesday, 2 October 2013

Kun paskaduunista tuli oikea työ

Olin Suomessa paljon töissä ns. "paskaduuneissa". Aloitin 15-vuotiaana leikkaamaan kylän nurmikkoja ja siirryin kesällä rakentamaan golf-kenttää. Muistan ikuisesti kun kaivoin kaatosateessa ojaa ja lapio hiersi sormia. Palkka oli 5€/h.
Myöhemmin siirryin monelle Espoolaiselle tuttuun työpaikkaan: Inexille. Pakkasin kesäisin joka päivä ruokaa lavoille, jotta suomalaisilla olisi mökillä syötävää. Opiskelun ohella vaihdoin pakkailut osa-aikaisiksi.  Nimikkeeni oli kerääjä ja työsopimuksessa logistiikkatyöntekijä. 
Inexillä oli 1500 "kerääjää". Monen mielestä työ oli hanurista. Muistan työperehdyttäjäni käyttäneen sanontaa: tämä on samaa paskaa päivästä toiseen.

Suomessa on tehty paljon tutkimuksia ammattien arvostuksesta. Yhden niistä julkaisi Suomen Kuvalehti.
"Suomessa on jo vuosia tehty tutkimusta ammattien arvostuksesta. Sama tutkimus on tehty viidesti aikasemmin, ensimmäistä kertaa vuonna 1991, ja aina ennenkin kirurgi on ollut ykkösenä.
Lääkärien arvostus on huippuluokkaa. Kymmenestä arvostetuimmasta ammatista peräti seitsemän on erilaisia lääkäreitä."
Onneksi seassa on palomiehet ja opettajat.
Paskaduuneja ei siis laiteta top kymppiin. Listan pohjaa hallitsevat nimikkeet pörssimeklari, eu-tarkastaja ja puoluesihteeri. 

Australiassa ei ole paskaduuneja. Olet sitten siivooja, roskakuski, rakennus- tai putkimies, sinulla on oikea arvo kaikkien silmissä. Kukaan ei huutele "hajoa duuniis!"
Olen miettinyt, että mistä tämä johtuu. Suomessa ihmisten, ja heidän uransa arvostus jo ratkaistaan yläasteella kun valitaan lukion ja ammattikoulun välillä. Valmistuneen putkimiehen tarvitsee selitellä, että tykkää työstään ja on siksi putkimies. Lukiolaisen ei tarvitse selitellä.

Australissa on monta pientä asiaa, joiden uskon vaikuttavan tähän töiden arvostukseen. Ensinnäkin, kuten jo edellisessä tekstissäni mainitsin, täällä työ on usein vain rahan lähde. Ihmisten arvostus lasketaan muilla mittareilla. 
Toiseksi, jo koulutuksessa on eroja: paikallisessa ammattikoulussa, Tafessa, hankitaan sertifikaatteja, jotka oikeuttavat tiettyihin töihin. Lainsäädäntö määrää, että ilman sertifikaattia on turha edes pistää päätä työmaalle.

Kaverini kävi viisi vuotta Tafea ja hankki itselleen kaikki mahdolliset putkimiehen sertifikaatit. Puolessa välissä opintoja hän sai myös apurahan palkinnoksi luokan parhaista tuloksista. Apuraha oli käytettävissä uusia serftifikaatteja vastaan. Sertifikaatit eivät luo ainoastaan oikeutta tehdä töitä. Ne luovat ammattiylpeyttä ja siten myös arvostusta. Arvostus siis syntyy osaksi omasta ammattiylpeydestä.

Arvostusta luovat myös työasut, jotka kaikki pukevat päälleen. Jo varhaisessa lapsuudessa, koulupuvut opettavat siihen, että kuulutaan tiettyyn yhteisöön josta ollaan ylpeitä. Australiassa useiden duunareiden työasuista näkee mille firmalle tekee töitä, mikä on ammatiltaan ja nimeltään. Kypärät, lasit, hanskat, kengät ja sukat ovat kaikki firman puolesta ja sopivat yhteen. Miltei jokaisessa duunarilla on myös omissa autoissa tarrat, jotka luovat kuvan ammattimaisuudesta.






Työmiesten arvo on myös esillä netissä sivustolla, jossa voi antaa työmiehille tähtiä ja kirjoittaa arvosteluja työmiehistä! Rateatradie-nettisivuilla voi etsiä oman kaupungin parhaat työmiehet, vertailla arvosteluja ja lopulta tilata miekkosen, joka miellyttää itseä eniten.

Toki Suomestakin löytyy ammattiopistot, työasut ja sertifikaatit. Silti arvostus on pienempää.
Itsellänikin oli Inexillä työasu, mutta masentava työilmapiiri sai senkin näyttämään omissa silmissä kurahousuilta.

Suomessa arvostus kohdistuu autoritäärisiin ammatteihin ja saa aliarvioimaan monet muut, kuten esimerkiksi yrittäjät.  Viimeisen kymmenen vuoden aikana yrittäjät ovat päässeet vihdoin kääntämään arvostuskelkkansa nousuun. On saatu yrittäjän päivä, lukemattomia yrittäjäkirjoja ja yrittäminen osaksi koulujen kursseja. Yrittäjyys on tullut yhdeksi vaihtoehdoksi koulutuksen rinnalle ja yrittäjille on alkanut muodostua omaa ammattiylpeyttä.

Eniten tästä ylpeydestä nauttivat start-up yrittäjät joita tulee kuin sieniä sateella. On silti surullista katsoa, kuinka Aalto-yliopisto tukee vain high-tech kasvuyrityksiä ja jättää huomioimatta kaikki "paskaduuniyrittäjät", jotka pyörittävät R-kioskeja, kebabbiloita, tai korjaavat talojen kattoja.